Eilen oli huono päivä. Todella huono. Nyt täytyy pyytää anteeksi, kaikilta jotka huolestuivat kirjoitukseni takia. Olin niin kovin väsynyt, olen edelleen. Uni tekisi hyvää, en oikeasti edes muista koska olen nukkunut kunnolla.

En minä itseäni tapa, vaikka sitä ajattelenkin. Edelleen olen liian pelkuri. Ja on toinenkin syy miksi sitä en pysty tekemään, vaikka joskus oikeasti toivon että pystyisin.

Olen kerran melkein tehnyt sen. Olin 13-vuotias silloin, eli siitä jo aikaa. Muistan sen kuitenkin edelleen todella hyvin. Vanhemmat olivat taas lähteneet juomaan ja olin kolmistaan veljieni kanssa täällä. Tiesin mitä taas on tulossa kun vanhemmat kotiutuisivat jossain vaiheessa aamupuolella. Se aika oli hirvittävää, pelkäsin koko ajan että jonain päivänä vanhemmat tappavat toisensa tapellessaan. Rakastin heitä kuitenkin, vaikka pelkäsin...nykyään en enää löydä sitä rakkauden tunnetta kun heitä katson, enkä edes sitä pelkoa. En tunne enää mitään kun katson omia vanhempiani. Jännä että kuitenkin heidän sanomisensa vaikuttavat minuun edelleen niin paljon.

Ajatus karkailee... Sinä yönä en vaan jaksanut enää pelätä. Ajattelin vain että nyt tästä paskasta tulee loppu. En jaksa enää. Varmisitin että veljet nukkuivat rauhallisesti, peittelin heidät kunnolla. Sitten kävelin ulos talosta, lukitsin oven niinkuin pitää. Tässä ihan lähellä kulkee rautatie. Täällä on asemakin, mutta siinä ei ole elinaikanani pysähtyneet muut kuin tavarajunat. Kävelin radan varteen ja kävin pitkäkseni raiteille odottamaan junaa. En tiedä kauanko siinä makasin, ajantajuni ei toiminut. Kiskoista pystyi kuulemaan koska juna oli tulossa. Kuulin sen. Suljin silmät. Ja näin mielessäni veljeni, joista toinen oli silloin 8-vuotias ja toinen täytti sinä vuonna syksyllä 5. Kierähdin pois radalta, pusikkoon istumaan ja odottamaan, katsomaan kun juna viiletti ohi. Yksi ajatus. Millainen sisko jättää pienet veljensä kärsimään kahdestaan tänne? Istuin kauan siellä pusikossa, itkin....en tiedä kuinka kauan. Lopulta lähdin kotiin.

Tänä päivänäkään veljeni eivät tiedä pelastaneensa henkeni. Eikä heidän tarvitse asiasta saada tietääkään, en tahdo heidän ajattelevan sitä. Sen jälkeen en ole yrittänyt, vaikka ajatellut olenkin. Veljet nyt jo aikuisia. Silti, pakko pitää kiinni tuosta ajatuksesta, siitä että ei ole oikein jättää heitä tänne kahdestaan. En uskalla päästää irti, koska en tiedä mitä tekisin silloin. Enkä ole tätä kertonut koskaan kenellekään ennen tätä. En tiedä olisiko pitänyt kertoa nytkään. En tiedä sitäkään miksi nyt sen kirjoitin tänne.

Eli ei, en minä pysty täältä oman käden kautta lähtemään. Vaikka ajattelenkin sitä paljon.

Kiitos teille, tuntuu oikeasti paremmalta kun tiedän, että siellä on paljon hyviä, välittäviä ihmisiä. Se auttaa minua jaksamaan. Kiitos.