Tässä menneitä edelleen miettiessäni ja muistellessani huomasin että ystävien suhteen mulla on aina käynyt samalla tavalla.

Mulla on ollut elämässäni tosi upeita ihmisiä, joista on tullut luotettavia ystäviä, ikuisia ystäviä...tai niin aina luulen. Muutama vuosikin jopa saatetaan pitää yhteyksiä joka päivä tai vähintään joka toinen päivä, vannotaan ikuista ystävyyttä, mikään ei tule meidän väliin. Kunnes...

Jossain vaiheessa jokainen ystäväni on löytänyt oman kullan, mikä on hieno asia, onnellinen olen heidän puolestaan. Ainoa mikä siinä vaivaa on se että menee viikkoja ja sitten kuukausia ennen kuin taas yhteydessä ollaan ja silloinkin se on puhelimessa tyyliin: "No mitä kuuluu?" "Ihan ok." "Ai no sehän kiva. Mun pitää hei lopettaa, oli kiva jutella. Moi." Oli kiva jutella? Ehkä mulla vaan vähän väärä kuva juttelusta, mutta toi ei vaikuttanut juttelulta. Yhteydenpito hiipuu edelleen ja lopulta loppuu kokonaan. Yritän soittaa, ei vastausta. Jossain vaiheessa saan kuulla linjalta että numero ei ole käytössä. Ajattelen käydä kylässä. Yllätys, ystäväni ei asu enää samassa paikassa kuin ennen, ei mitään tietoa minne on muuttanut. Ajattelen väistämättä: Tämänkö verran oikeasti merkitsin?

Sanotaanko se jossain laissa että kun rakkaus astuu ovesta sisään on ystävyyden lennettävä ikkunasta ulos, joka kerta, ilman poikkeuksia? Multa on jäänyt sellainen laki huomaamatta. Eniten kuitenkin olen vihainen itselleni. Kun kerran tiesin että aina käy näin, tiesin sen kokemuksesta, miksi taas annoin itseni luulla että tämä on nyt vihdoin sitä ikuista ystävyyttä? Koska ilmiselvästi sellaista ei ole olemassakaan, ja tiesin sen aivan pirun hyvin. Miksi aina luotan ja sitten petyn ja masennun taas?

Jos joku siellä jossain tietää miksi se aina menee noin, voisitko kertoa mullekin? Olisi kiva tietää, ehkä sitten osaan ottaa opikseni ja olla ensi kerralla uskomatta ja luottamatta.

Ehkä...