Se siitä hyvästä olosta sitten. Aloin taas ajatteleen, sitä ei ilmeisesti pitäis tehdä, vaan kun puuttuu se on/off-nappi josta sais ajatukset tarvittaessa pysähtyyn. Ja kun ei niitä saa pysäytettyä, ne vaan lisäävät vauhtia...

Ajattelen sitä ihmistä jonka tapasin. Tapaamishetkellä en jännittänyt enää yhtään, meillä riitti juttua ja oli tosi mukavaa, ainakin mun mielestä ja olin ymmärtävinäni että myös hänen. Puhuttiin että mielellään kyllä toistekin nähtäis. Mutta mutta.....taisin ymmärtää jotain väärin.

Laitoin hänelle viestejä tässä, ei ole vastannut yhteenkään niistä. En ilkeä soittaa kun en tiedä jos häiritsen jotain tms. Jotenkin vaan tuli sellanen olo että joko taas.

Joko taas luulin liikoja? Joko taas sinisilmäsesti uskoin että toinen tarkotti totta kun sanoi että pidetään yhteyttä? Joko taas tein/sanoin jotain väärin? Ja jos niin olis kiva tietää mitä tein/sanoin väärin, että osaisin oppia virheistäni.

Vai oliko vika ulkonäössä? Yritän aina ajatella että olen sen näkönen kun olen ja jos ei kelpaa niin sitten ei. Itselleni kelpaan kyllä tälläsenä. Mutta, kun noi ajatukset pääsee vauhtiin, niin siitä on sillon positiivisuus kaukana.

Pahimmalta tuntuu kuitenkin se että toinen ei voi sanoa mitään vaan katoo vaan mitään sanomatta. Olis edes sanonut että ei halua kuulla enää musta mitään, olis voinut käskee jättään rauhaan. Olis ollut reilumpaa niin, kun että katoo vaan mitään sanomatta.

Ja todellakin, voisin pikkuhiljaa oppia että ihmiset ei aina tarkota mitä sanovat. Itse asiassa tosi harvoin sanovat mitä tarkottavat. Pitäis oppia oleen vähemmän luottavainen, pitäis oppia oleen uskomatta niin paljon hyvää ihmisistä.

Tunnen itseni NIIN typeräksi. Taas.

Väsyttää, uneton yö edessä. Taas.