Jotenkin kamalan levoton olo, tiedä sitten miksi. Tahtois lähteä johonkin, vaan kun täältä syrjäkylästä ei autoton ihminen pääse enää tähän aikaan mihinkään ja viimenen bussi takasin lähtee kohta kuitenkin. Ja tämä levottomuus vaan tuntuu lisääntyvän illan mittaan. Pitäisi mennä, pitäisi tehdä, pitäisi, pitäisi, pitäisi...Alan pian kuulostaa vanhemmiltani: "Sun pitäis tehdä näin, sun ei pitäis elää noin, miks et voi olla niinkun veljes on?" jne. Ja sitten ne halveksuvat katseet. Ja pettyneet. Ja minusta kun olisi vaan kiva tietää mitä niin pahaa olen tehnyt, että ansaitsen ne katseet. Ja kommentit kuten: "Ootko tosiaan noin tyhmä, pitäishän sun nyt oti edes tajuta" jne. Mutta juu. Se siitä.

Tekis myös kovasti mieli jutella jonkun kanssa. Siis puhelimessa. Vaan menepä nyt häiritsemään tähän aikaa niitä paria tuttua joiden nrot on puhelimessa, kun työpäivä heillä huomenna ja perhettä ja kaikkea. Ja kello noin paljon. Ja yhden taas menetin tuossa jokin aika sitten, siis tutun. Sanoi lähes suoraan ettei jaksa mun juttuja enää kuunnella. Hyvä ainakin kun sanoi. Yritin miettiä pääni puhki, mutta enpä keksinyt ketään kelle olisin voinut soittaa.

Masentaa sekin, kun veli oli käymässä ja lähtiessä halusi halata niin kuin ennenkin. Kavahdin nopsaan karkuun...en pysty edes sietään ajatusta että joku, kuka tahansa, koskettais mua edes halaus-tarkoituksessa. En halua ketään niin lähelle, että pystyis koskettaan. Ja kuitenkin samaan aikaan masennun lisää tästä hemmetin yksinäisyydestä, vaikka tiedän että käyttäydyn niin että kukaan ei edes uskalla lähestyä. Ota nyt siitäkin sitten selvää.

Tunnen vaan itseni tosi vialliseksi. Ja huonoksi. Joka asiassa. Ja koko ajan.