Kiitos, Herkku ja Polgara. Lääkärillä olen ravannut juuri jalan takia sekä vasemman niska-hartia-olkapääkipujen takia vuosien ajan. Tutkittu on ja hutkittu, mitään vikaa minusta ei löydy. Ei tee mieli käydä lääkärillä, muuten kuin äärimmäisessä hädässä niin sanoakseni. Aikaa kun yrität omalääkäriltä tässä pikkukylässä saada, puhelin soi ja soi, puolituntiakin saa ensin odottaa että vastattaisiin. Sitten kun vastataan, aikoja ei kuulemma ole, koko kuukausi täynnä vaikka mitä vaivaa olisi. Sitten kun soitat oikein terv.keskukseen, sieltä kysytään mikset mene omalääkärille. Selität ettei aikoja ole. Katsovat koneelta että kyllä kyllä, koko päivä ihan tyhjää. Antavat sitä kautta omalääkärille ajan. Sitten kun sinne menet, niin lääkäri ensimmäisenä katsoo tyyliin "mitäs (suomeksi sanottuna) helvettiä tänne änkeet" ja kun selität lopulta vaivasi lääkärille, oli se sitten mitä tahansa, hänen mielestään se kaikki on ihan normaalia ja "jos nyt välttämättä haluat, niin voithan ottaa kotona vaikka buranan". Enkä ole ainoa jolle näin käynyt täällä. Lääkäri välillä vaihtunut, tyyli pysynyt samana. Monesti olen miettinyt, että jos kävelisi vastaanotolle pää kainalossa, laskisi päänsä siihen lääkärin nokan eteen pöydälle, niin sanoisiko edelleen sen olevan ihan normaalia? "odota nyt muutama päivä, kyllä pää kasvaa takasin paikoilleen. Ota vaikka burana niin kyllä se siitä". Kerran valitin vatsaani, se jälleen ihan normaalia. Opiskelin silloin ja seuraavana päivänä kävin koulun lääkärillä, joka laittoi saman tien lähetettä tutkimuksiin. Ainoa hyvä lääkäri jonka elämäni aikana olen tavannut.

Yö meni taas mukavasti. Menneisyyden haamut pelkää päiviä joten yöllä niiden on hyvä mellestää. Aloin tahtomattani muistella menneitä ja se pyörä kun alkaa pyöriä ei loppua näy. Ensimmäinen muistoni lapsuudesta. Olin 3-4-vuotias, muistan sen siitä että vanhempi pikkuveli ei ollut vielä syntynyt, syntyi samana vuonna kun täytin 5. Asuimme vanhassa paritalossa, lämmintä vettä ei tullut sisään, vanha puilla lämmitettävä uuni, hiiret juoksivat nurkissa, talvella oli mentävä ulos jos halusi lämmitellä. Muistan että olin makuuhuoneessa tätini kanssa. Hän oli tullut vahtimaan minua kun vanhemmat olivat jossain ryyppyreissulla. Kuuntelin makuuhuoneessa kun vanhempani kotiin tultuaan tappelivat keittiössä. heittelivät toisiaan seinille ja uhkailivat puukoilla jne. Sellainen välähdys menneisyydestä. Toinen välähdys on vanhemman pikkuveljeni syntymän jälkeen, asuimme edelleen samassa paikassa. Istun sängyn reunalla veli sylissäni. Vanhemmat jälleen keittiössä tappelemassa. Hirvittävää huutoa ja tömähdyksiä kun heittelevät toisiaan. Muistan että keinutan veljeä sylissäni ja hoen: "Ei mitään hätää, meille ei tapahdu mitään pahaa, kaikki on ihan hyvin..." enkä ole ihan varma kumpaa yritän vakuuttaa, veljeäni vai itseäni. Olin joku 5-6-vuotias. Sittemmin vanhempani joivat yhä useammin ja enemmän. Joskus toivoin että tappaisivat toisensa, saman tien kuitenkin joltain anteeksi pyydellen peruin toiveeni, pelkäsin sen toteutuvan.

Että sellainen yö. Miksi juuri ne muistot jotka pitäisi unohtaa muistaa kaikkein parhaiten?