On ollut taukoa tässä kirjoittelussa.

Perjantaina tuli mitta täyteen täällä, kaikki ahdisti, tuntui että pakko päästä pois. Soitin eräälle tutulle ja kysyin sopisiko mennä kylään viikonlopuksi. Sopi. Tarvitsin todella pientä hermolomaa, kaupungissa jossa en ollut käynyt yli 20 vuoteen. Ihan outo ja uusi paikka, kaikkia niitä ihmetyksiä katsellessa murheet unohtuivat hetkeksi. Sain jopa hiukan itkettyäkin, mitä en myöskään ole aikoihin tehnyt. Jotenkin, en tiedä miten, tämä tuttuni sai minut ajattelemaan asioita uudestaan. Parina iltana juttelimme myöhään yöhön. Nyt tuntuu että nuo ahdistavat asiat eivät olekaan ollenkaan niin hullusti kuin synkkänä hetkenä olin ajatellut. Jotenkin vaan silloin ei ajatus kulkenut selvästi, ei pystynyt näkemään kuin mustaa. Kiitos, H, kun sait laittamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Yksin jos olisin silloin jäänyt tänne neljän seinän sisään ajatuksineni, en tiedä mitä olisi tapahtunut.

Edelleen väsyttää hirmuisesti, unensaanti vieläkin vaikeaa ja vieläkin ärsyttää kaikki kovat äänet, välillä jopa ihan tavallinen puheääni. Mutta ne asiat jotka perjantaina näin pahimpina ja lopullisina, eivät enää niitä ole. Tästä mennään eteenpäin taas vähän paremmilla voimilla. En tiedä kuinka kauan, mutta pitää kai nauttia nyt kun vielä suht hyvä olo.