En ole ihan varma pitäisikö näitä tänne kirjoitta. Lohduttaudun kuitenkin sillä että eihän minua täällä kukaan tunne.

Olen usein miettinyt että voisi tehdä hyvää oikeasti jutella jonkun kanssa asioistani, tuntemuksista jne. En ole kenellekään näistä puhunut, tänne vain kirjoitellut. Sekin tuntuu välillä...no, vaikealta. Mutta pakko jotenkin purkaa...muuten varmaan räjähtäisin. Jotenkin vain kynnys tuntuu olevan tosi korkea... Enkä oikein osaa, tai siis en tiedä miten menetellä. Olisipa hienoa, jos olisi joku ihminen, jolta voisi kysyä, joku joka kertoisi mitä teen ensin ja mitä sitten. Vanhemmilleni en voi puhua, sehän jo todettu moneen kertaan. Ja vaikka muuten voisinkin, en kestäisi niitä kysymyksiä. "Mikä nyt muka vaivaa?" kun en itsekään tiedä. Jos tietäisin syyn, olisi paljon helpompaa. Enkä kestäisi kommentteja kuten "Koitas nyt piristyä, hae vaikka töitä" Näin....Ja muutenkin, en halua heidän tietävän mitään. Mistään asioistani.

Lääkäriltä voisi kysellä mutta kun...täällä tosi vaikea päästä lääkäriin silloinkin jos on "oikeaa" vaivaa. "Aikaisintaan kuukauden kuluttua." Enkä tietäisi mitä sanoisin aikaa varatessani syyksi, miksi minä sitä aikaa tarvitsen. Aina se miksi...ja vastaanottovirkailija tuntee äitini jo heidän lapsuusajoiltaan. Tiedän vaitiolot jne. mutta silti ilkeän tuntuista. Ja olin siinä paikassa opiskeluaikana työharjoittelussa. Ja tämä niin pieni paikka. Ajatuskin ahdistaa. Enkä edes tiedä osaisinko sitten kuitenkaan puhua mistään. Tuhlaisin vain molempien aikaa. Kun välillä on oikeasti aikoja ettei tunnu pahalta. Välillä ajattelen jopa vain kuvittelevani kaiken tai jotain...sekavaa...univaikeuksista nyt tietty voisin puhua. Tiedän, että niitä en ainakaan kuvittele. Silti...miksi se kynnys on niin korkea? Niin. Taas miksi.

Olisi niin paljon helpompaa puhua luotettavalle ystävälle, joka olisi vieressä ja joka ymmärtäisi ja jaksaisi kuunnella. Tai vaikka vain istuisi vieressä ja olisi läsnä vaikken osaisikaan aina puhua. Ymmärtäisi silti, ei painostaisi, ainakaan liikaa. Ja ehkä joskus vaikka puoliväkisin raahaisi minut täältä ihmisten ilmoille. Mutta ymmärtäii myös olla tekemättä niin tiettyinä hetkinä/aikoina...ymmärtääköhän tätä tekstiä edes kukaan? No, sellaista ihmistä ei kuitenkaan ole.Ristiriidassa tuon kanssa on se, etten osaa/uskalla "hankkia" niitä ystäviä, en pysty menemään edes juttelemaan ihmisille. Ja edelleenkään en tiedä miksi.

No, nämä vaan pohdintoja, ajatuksia pääni sisältä. Enhän minä oikeasti edes osaisi enkä pystyisi kenellekään mitään puhua. "Miten menee?" "Ihan hyvin, mikäs tässä." Jos joku kysyisi, vastaisin varmaan jotenkin noin. Miksi?

Muistin eilen, että kaapissa on vielä vähän kaakaota. Siitä onkin aikaa kun viimeksi sitä join. Onneksi muistin sen. Tekisi mieli juoda kaikki kerralla. Suklaavarasto on päässyt tyhjenemään, täytettä saa aikaisintaan tämän kuun lopussa. Kaakaota ja Elämä Lapselle-konserttia...tippa tuli linssiin taas, useammin kuin kerran. En nyt pysty sanomaan enempää...mutta olihan sitä siinäkin.

Silti, tuntee itsensä kovin yksinäiseksi tämä yksi ihminen täällä jossakin.