Lähdin aiemmin vähän ulkoilemaan, tai ainakin yritin. Syksy on aina ollut ihanaa aikaa kävellä ympäri kylää, haistella ja tuntea ihana viileys ilmassa. Toinen kävelyretki jota rakastan on joka vuosi jouluaatto-iltana, ihanaa ihan rauhassa kävellä ja katsella pihavaloja, lumi- ja jäälyhtyjä ihmisten juhliessa sisällä perheidensä kanssa. Meillä aina ollut tapana ja sanattomana "sääntönä" jouluaattona olla koko perhe yhdessä, isän vanhemmatkin tulevat aina jouluksi. Ensi joulusta taitaa tulla aika erilainen. Tässä tilanteessa en voi kuvitella olevani joulua "kotona", tai että minua edes kaivattaisiin. Ajattelin että hankin jostain kynttilän ja jonkun valmislaatikon ja katson itsekseni Samu Sirkkaa. On kai sitä siinäkin...

Ajatus lähti harharetkille... En kovin kauaksi päässyt tänään, kun näin vanhempieni olevan tulossa vastaan. Kurkkua kuristi, kädet hikosivat...käännyin ympäri ja kävelin takaisin kotikolooni. Halusin juosta mutta pakotin itseni käyttämään kävelyvauhtia. En näköjään pysty edes ohittamaan heitä yleisellä paikalla. Kotikoloon päästyäni istuin kauan paikoillani ja yritin saada hengityksen kulkemaan normaalisti. Mikä hitto minua vaivaa? Miksen voinut vain ohittaa heitä niin kuin kenet tahansa muun ihmisen? Milloin tämä loppuu? Tai tiedän kyllä, ainakin se helpottuu heti kun joskus pääsen muuttamaan täältä pois. Se on suurin piirtein ainoa ajatus joka pitää minut suurin piirtein järjissäni. Siihen tuntuu vain olevan liian kauan aikaa. Tänä vuonna ei tarvitse haaveillakaan. En minä tätä halunnut...

Kappas, tästä tuli taas valitusta ja ruikutusta. Onko se sitten jotain uutta?

Taidan raahautua petiin. Jotenkin taas kovin uupunut olo...