Sellaisen kirjoitin joskus, taisi olla viime vuoden puolella. Ennen näitä "sotia" mitä meillä on nyt ollut. Jo silloin meillä oli "sotia", tosin ei tällaisia. Silloin koin olevani erittäin huono ihminen koska sain vanhempani ajattelemaan että olin heille jostain suuttunut kun en käynyt täällä kovin usein. Syy tähän oli kuitenkin toinen ja halusin selvittää sen asian heille. Jostain syystä en kuitenkaan pystynyt(uskaltanut?) sitä kirjettä heille antaa. Enkä myöskään tuhota sitä. Tuo kirje sattui käteeni tänään. Sen lukeminen aiheutti muutaman tunnin apaattisen seinään tuijottelun. Sekä melkein tulvan. Aion kirjoittaa sen nyt tänne, jos sillä saisin sen taas hetkeksi mielestäni. Tai edes osan siitä. Näin se kirje siis kuuluu:

"Isä ja äiti

Haluan yrittää tehdä tämän asian teille selväksi: Minä EN ole suuttunut kenellekään mistään. Jotta uskoisitte, yritän selittää, toivottavasti tämä saa teidät ymmärtämään ja uskomaan.

Olen hirvittävän väsynyt tai uupunut tai jotain. En edes tiedä mitä. Ja kun olen väsynyt, olen ärtynyt ja sanon pahasti kaikille vaikken sitä tarkoita. Ja sitten inhoan itseäni taas ihan pikkuisen lisää. Väsyn jostain syystä tosi helposti ja nopeasti, vaikka en ole edes töissä, enkä tee mitään. Minulla on vähän väliä tunne että en ole hyödyksi kenellekään vaikka pitäisi. Tunnen olevani vain kaikkien tiellä. Kuitenkaan en saa aikaiseksi tehdä asialle mitään, tuntuu että se vie ihan liikaa voimia joita minulla ei ole. En nuku kunnolla ja sekään vähä mitä nukun ei vie väsymystä mihinkään. En ole puhunut täsät, koska

1. En osaa enkä jaksa puhua tästä.
2. En kestä kysymystä: "miksi" koska en osaa vastata siihen. Jos osaisin, ei ongelmaa olisi.
3. En halua kuulla neuvoja siitä miten minun pitäisi olla ja elää, koska itseinhoni vain kasvaisi ja sitä lajia on jo tarpeeksi.
4. Alkaisitte ehkä kohdella minua eri tavalla, varoa seurassani ja miettiä tarkkaan jokaista sanaanne ja siitä olisi enemmän haittaa kuin hyötyä.

En  epäile sitä että rakastatte minua, varmasti rakastatte. Minulla on tunne etten koskaan ole tarpeeksi hyvä, etten koskaan kelpaa. Luultavasti en kelpaa vain itselleni.

Olen lähettänyt lukemattomia työhakemuksia ympäriinsä, olen oikeasti yrittänyt. Se että siitä huolimatta olen edelleen työtön, ruokkii kelpaamattomuuden tunnettani. Tiedän että pitäisi vain yrittää ja yrittää, mutta en löydä siihenkään voimia. Olen pahoillani. En löydä voimia oikein mihinkään asiaan ja se lisää jälleen itseinhoani...

Jokohan nyt pystytte uskomaan etten ole suuttunut mistään? Alan olla väsynyt vakuuttelemaan sitä.

Ja olisiko mitenkään mahdollista ettei tästä tarvitse tehdä tämän isompaa numeroa eikä käydä pitkiä keskusteluja koska en usko jaksavani sellaista? Se päättyisi taas sanalliseen "sotaan", koska olen väsynyt jne. Olisiko mahdollista vain jatkaa niin´kuin ennenkin, sillä erotuksella, jos saan pyytää, että painostaisitte ihan vähän vähemmän? Se auttaisi todella paljon. Luultavasti ette edes tiedä painostavanne, mutta siltä minusta tuntuu. En osaa tehdä sirkustemppuja.

Tyttärenne

Maria"

Paljon on tuossa kirjeessä samanlaisia ajatuksia kuin mitä on vielä nykyäänkin. Nyt jos kirjoittaisin kirjeen vanhemmilleni, siitä tulisi melko erilainen, mutta kuitenkin melko samanlainen. Väsynyt olen edelleen. Eikä se edelleenkään mene nukkumalla ohi. Mutta, nykyään minusta ei olisi edes kirjoittamaan heille kirjettä. Koska nykyään iso osa minusta ei tahtoisi olla heidän kanssaan missään tekemisissä. Ja osa minusta syyttää siitä itseään. Siitä että asiat ovat päässeet näin pitkälle. Eikä se auta vaikka hoen ettei se ole minun syyni. Se tulee varmaan aina olemaan minun syyni. Ainakin omassa päässäni.

Niin, en sitten kovin kauan osannut täältä poissa olla. Edelleen syyllinen olo siitäkin että valitan näitä pikkujuttuja. Yritän kuitenkin ajatella, että minulle ne eivät ole pikkujuttuja. Ja että ne on saatava päästäni johonkin. Olkoon se sitten miten väärin tahansa.