Sain luvan käydä täällä koneella ja muutenkin ihan normaalisti, viikonloppuisin. Syynä se että vanhempi veljeni ja hänen avovaimonsa ovat tosiaan viikonloput täällä, eikä heille sovi näyttää totuutta. En minäkään tahdo heidän tietävän kaikkea näistä asioista. Näen siis nuorempaa veljeäkin, viikonloppuisin. Muuten käyn koneella silloin kun muita ei ole paikalla, opettelen vanhempien työvuorot jne. Veljieni vuoksi väänsin tänäänkin sitten kasvoilleni hymyn tapaisen, näyttelen iloista ja pirteää. Vanhemmat ovat myös olevinaan normaalisti, niin normaalisti kuin meidän perheessä mahdollista. Näen etteivät he pidä siitä että olen täällä. Mutta kulissit on pidettävä pystyssä hinnalla millä hyvänsä. Edelleen. Sen olen jo kauan sitten oppinut.

Pelkäänpä että kulissit rakoilivat tänään ainakin jonkin verran. Äiti kysyi minulta jotain kun jäimme jotenkin kahden samaan huoneeseen. Vastasin vaisusti, lyhyesti kuten tapanani on. Vastaan niin kaikille. Jos joku kysyy minulta jotain, tahdon vain nopeasti pois siitä tilanteesta. Äitini ei pitänyt siitä, vaan tokaisi: "Aina pitää vastata noin töykeästi, puhuisit niin kuin normaalit ihmiset." Myönnän, pinnani paloi. Turhan pienestä. Ärähdin takaisin, melko kovaan ääneen: "Ei tarvitse kysellä, jos ei vastaukset miellytä!" madalsin ääntäni ja jatkoin: "Jätä minut rauhaan." Sitten kipitin kiireesti kotikolooni rauhoittamaan itseäni. En tiedä kuulivatko tai rekisteröivätkö veljeni tai tämä toisen avo tuota mitenkään. Olivat toisessa huoneessa. Pysyin pari tuntia poissa, kunnes veljeni soitti ja kysyi tulisinko kahville. Loppuillan pystyin välttelemään jäämistä vanhempien kanssa samaan huoneeseen jos siellä ei ollut muita. Teeskentely imee voimia aika tehokkaasti. Ja viikonloppu vasta alussa. Mutta haluan nähdä veljiäni ja kun siihen on tilaisuus, minä käytän sen. Vaikka se olisi viimeinen tekoni.

Toivottavasti huomenna hillitsen itseni paremmin.