Viime yönä, unettomuutta potiessani jälleen kerran ja ajatusten pyöriessä päässäni, kirjoitin seuraavan tekstin:

Kerron teille suunnitelmiani, toiveitani ja haaveitani, toivoen saavani kannustusta. Saanko? En. Teidän mielestänne ei kannata ikinä yrittää tai edes haaveilla mitään, en onnistu kuitenkaan. Olette päättäneet että epäonnistun kaikessa. Jos pidän suuni kiinni, ihmettelette miksen enää kerro asioistani teille. Toivon usein että kuolisin, päästäkseni näkemästä ja tuntemasta halveksuntaanne. Mutta vaikka tekisin mitä, halveksitte minua aina ja näytätte sen sanoillanne ja katseillanne. Minä olen tyttärenne. Miksi inhoatte minua noin paljon? Miksen koskaan kelpaa teille?

En ole nukkunut vieläkään. Ahdistaa. Kaikki ajatukset yhtä aikaa pään sisällä pyörivät piirissä. Haahuilen täällä ympäriinsä. En osaa olla paikallani kovin kauaa yhteen menoon.

Yritin epätoivoissani soittaa yhdelle ihmiselle, jota olen muutamaankin otteeseen autellut ylöspäin, kun hän on ollut maassa, rikki. Kuulin silloin häneltä monesti, että jos vain ikinä tarvitsen apua tai kuuntelijaa, ei tarvitse kuin soittaa. Hän ei vastannut. Ymmärrän sen hyvin. Hänellä on nyt perhe ja asiat muutenkin hyvällä mallilla. Emmekä ole taas aikoihin jutelleetkaan.

Olin vähällä soittaa eräälle toisellekin ihmiselle. En pystynyt. Numero oli jo näppäiltynä esiin kännykästä, mutta jokin esti soittamasta. Taisin viimeksi jutellessamme suututtaa hänet. Pahoittaa hänen mielensä. En halua tehdä sitä uudelleen.

Tahtoisi jutella jonkun kanssa. Ei ole ketään.

Olen Totaalisen ja Täydellisen YKSIN.

20.54.

En tiedä enää mitä teen...itkettää....vaikea hengittää....tuntuu että pää räjähtää kohta...että minä räjähdän. Tahtoo pois, johonkin, ihan mihin vaan...ja pian...anteeksi...