Ajattelin että jos käyn yöllä koneella, niin en törmää vanhempiin. Olen heille kuin punainen vaate härälle, joka kerta onnistun suutani avaamatta aiheuttamaan sisällissodan. Saavutus se kai on sekin. Jotenkinhan nämä unettomat yöt käytettävä. Ja olen o ihan koukussa tähän.

Polgara, kiitos kommentista, löysin kirpputorilta jonkun kirjan eilen, en nyt muista nimeä, mutta yritän sitä tavailla aina välillä.

Laitoin illalla viestin nuoremmalle veljelleni. Pyysin häntä käymään, olisi ollut kiva nähdä kun aika tiiviisti vieläkin yhteyttä pidämme. Olisin halunnut kuulla miten koulussa menee jne. Hän asuu vielä vanhempien kanssa ja nämä pystyvät vaikuttamaan myös häneen ja hänen elämäänsä liikaa. Sain takaisin viestin, jossa sanoi ihan suoraan että häntä oli kielletty käymästä luonani, ei kuulemma olisi saanut edes vastata viestiini. Vanha lause: "Niin kauan kun asut meidän kattomme alla" elää edelleen. Nyt alkaa mennä liian pitkälle tämä touhu.

Luulin etten voi pudota enää alemmas. Tänään putosin. Pää on edelleen kuin sumussa, henki ei kulje kunnolla kun ajattelen. Tärisen...raivosta? Surusta? Häpeästä? Kaikista noista. Tuntuu että kaikk kaatuu ympäriltä. Ettei ole enää mitään. Etten jaksa enää alkaa kasata raunioista mitään uutta. Veli ei ole koskaan vastustanut vanhempia eikä uskalla tehdä sitä vieläkään. Pelottaa miten samanlainen hän on kuin minä sen ikäisenä. En voi muuta kuin seurata sivusta kun hänet loitonnetaan minusta. En voi tehdä mitään, koska en tahdo hänelle ikävyyksiä. Olen tänään itkenyt niin paljon, ettei kyyneliä taida olla enää jäljellä. Tajusin vain liian äkkiä, ettei minulla ole enää mitään...

Nyt sattuu ja lujaa...