...eilinen ilta. Oli jonkin verran hommat muuttuneet siitä kun viimeksi olin. Ja koko ajan iltavuorolaiselle kasataan lisää hommia, vaikkei meinaa ehtiä entisiäkään tehdä. Olin monesti illan aikana aivan sekaisin, koitin muistella mitä nyt piti tehdä ja miten ja missä päin taloa. Toki lisääntyvä väsymys vaikutti asiaan todella paljon. Ja kiire oli hirveä. Oikeasti ensimmäisen hyvin lyhyen istumistauon pystyin pitämään vasta puoli viiden aikaan ja sitten taas juostiin. Ei puhettakaan että olisi ehtinyt kahvi- tai ruokataukoja pitää. Aamuvuorolaisella vähän helpompaa, ainakin näin viikonloppuna. Olin aamussa tänään ja lupasin mennä huomennakin. Niin, normaalisti siellä aamuvuoro 07.00-15.00 mutta täältähän ei viikonloppuna pääse bussilla matkaavat aamulla noin aikaisin mihinkään, joten joudun turvautumaan naapurin apuun kuten tänäänkin. Hän menee itse töihin jo kuudeksi joten vähän ennen kuutta aamulla jo soittelin työpaikan ovikelloa ja kyselin yövuorolaisilta joko saisi tulla töihin. No sain sitten sovittua että huomennakin tulen samaan aikaan ja lähden jo kahdelta kuten tänäänkin.

Niin, eilinen oli aika hirveä. Jossain vaiheessa kaikki tuntui kaatuvan niskaan ja olin melkein valmis käpertymään johonkin nurkkaan ulisemaan. En tehnyt niin. En myöskään kironnut ääneen, ainoastaan hiljaa mielessäni. En kironnut edes silloin kun huomasin myöhästyneeni bussista illalla ja joutuvani odottamaan seuraavaa tunnin verran. Tosin siihen oli syynsä etten tuota viimeistä kironnut. Kun astuin ulos työpaikalta, pysähdyin keskelle parkkipaikkaa sytyttämään tupakan ja väsymyksestä johtuen vasta silloin tajusin seisovani keskellä lumisadetta. Hyvin vähäistä mutta kuitenkin. Sillä hetkellä maailma oli parempi paikka olla ja elää. Tai ainakin himpun verran kauniimpi. Lopulta seisoin pysäkillä katsellen lumihiutaleita hölmö hymy kasvoillani(en ole hymyillyt aikoihin). Ihmiset tuijottivat minua ohi kulkiessaan kuin olisin hullu, mutta eilen minä en välittänyt siitä. En edes nähnyt niitä ihmisiä. Kävin kahvilla läheisellä huoltoasemalla enkä sielläkään voinut olla hymyilemättä kun katselin ikkunasta ulos. Eihän se lumi toki maahan jäänyt, mutta pelkästään sen näkeminen saa minut aina jotenkin rauhoittumaan, ikäänkuin puolet taakasta olisi nostettu pois. En tiedä miksi, mutta joka vuosi se aiheuttaa saman. En harmitellut edes nopeasta lähdöstäni johtuen unohtunutta pipoa tai hanskoja. Sormet ja korvat jäätyivät, mutta se tuntui hyvältä. Olen outo, tiedän.

Kotiin päästyäni kaaduin lähes välittömästi sänkyyn, huokaisin onnellisena siitä että olin tämänkin päivän elänyt ja nukahdin edelleen hölmö hymy kasvoillani. Tuota muistellessani sain jostain voimaa nousta tänään sängystä kellon soidessa.

Onko tässä oikeastaan millään muulla loppujen lopuksi niin paljon väliäkään?