Katsoin tänään dvd:ltä elokuvan Kotia kohti. Siinä kaksi koiraa ja kissa joutuvat kauas kotoa ja yrittävät löytää takaisin. Tietty onnellinen loppu, eli kaikki pääsevät takaisin vaikka välillä ihan muulta näyttääkin. Yhteistuumin pärjäävät.

Onnellisesta lopusta huolimatta en jaksa katsoa kyseistä elokuvaa todellakaan usein, ehkä kerran puolessa vuodessa. Vaikka pidänkin siitä, silti joka kerta alkaa itkettää. Ei pitäisi enää, olen nähnyt sen niin monta kertaa, enkä yleensä itke jonkun elokuvan takia, mutta jostain syystä se vaikuttaa niin. Joka ikinen kerta. Vaikka aina päätän että nyt on toisin. Nyt olen vahvempi. En koskaan ole.

Ja joka kerta sitä elokuvaa katsoessa iskee armoton ikävä. Ikävä niitä kahta nelijalkaista karvakuonoa jotka jouduin viemään pois huhtikuussa. Tiedän, toistan itseäni ja pitäisi jo lakata ikävöimästä, siitä jo kuitenkin aikaa monta kuukautta. Silti ovat joka päivä mielessä, joinain päivinä enemmän, toisina taas ihan pikkuisen vähemmän. Tänään on enemmän-päivä. Valokuvat edelleen piilossa kaapin perällä ja taitaa olla parempi jättääkin ne sinne. Ainakin toistaiseksi. Jonain päivänä niitä ehkä voi katsoa hymyillen, mutta se päivä ei ole ihan lähellä.

Kaipaan esim. sitä, kun iltaisin toinen niistä hyppäsi viereeni, kömpi kainaloon, painoi päänsä samalle tyynylle kanssani ja kuorsasi siinä alku-unet. Maailman ihanin ääni. Jossain vaiheessa sitten siirtyi varsinaisille yöunille sängyn alle. Ja taas kuorsattiin. Antaisin paljon voidakseni kuulla sen äänen taas. Kaipaan sitä, kun toinen niistä, ei usein mutta joskus, hyppäsi aamuyöstä lämmittämään jalkojani. Ja herätti minut nuolemalla naamani ihan märäksi. Maailman ihanin herätys. Kaipaan sitäkin, kun toinen niistä pääsi karkuun pihassa. Muuten oli niin vanhaa leidiä, kulki hitaasti ja arvokkaasti, mutta kun huomasi päässeensä irti, sitten mentiin. Olin varma että syöksyy suoraan jonkun auton alle, mutta ei, kiltisti juoksi kävelytietä pitkin ja löysin sen vähän matkan päästä nuuhkimasta jotain lumipenkkaa. Kun huomasi minun tulevan, alkoi häntä heilua ja katse ikäänkuin sanoi: "Ai terve, olipa kiva kun tulit, tässä jo odottelinkin." Enkä minä voinut kuin halata. Toinen niistä rakasti lunta ainakin yhtä paljon kuin minä. Oli kuin olisi muuttunut pennuksi taas, kun näki jonkun tekevän lumipallon. Tarkasti katsottiin, mihin päin pallo lentää ja sitten juostiin perään. Toinen taas ei olisi voinut vähempää kiinnostua lumesta, katsoi välillä "siskoaan" ja minua siihen malliin että varmaan ajatteli meidän olevan ihan hulluja. Ne eivät koskaan tykänneet huonoa vaikka olisin puhunut niille mitä tahansa. Aina olivat odottamassa ja hyppäämässä syliin kun kotiin tulin, vaikka olisin käynyt vain viemässä roskat. Ihmisen parhaat kaverit. Minun parhaat kaverini.

Niin. Kaipaan ja ikävöin niitä kahta enemmän kuin koskaan olen mitään tai ketään ikävöinyt. Eikä siihen auta tuollaiset elokuvat(olisinpa muistanut sen ennen kuin katsoin), eikä siihen auta sekään että ulkona tulee vastaan kymmeniä koiria ulkoiluttajineen.

Tiedän etten saa niitä koskaan takaisin vaikka kuinka ikävöisin, tiedän sen olevan ihan turhaa ja tiedän satuttavani itseäni joka kerta uudestaan kun ajattelenkin...mutten voi sille mitään.