Olihan se kokemus. Ja vieläpä ihan mukava kokemus. Jossain vaiheessa onnistuin jopa ihan oikeasti nauttimaan musiikista, sanoista. Jotenkin sain häivytettyä muun maailman, ne suuret ihmismassat(no, enemmänkin olis mahtunut) ja jättämään näyttelemisen. Olen ihan iloinen että lähdin. Veli meni vielä avonsa kanssa paikalliseen jatkamaan iltaa. Minulla ei sellaiseen varaa, ei oikeastaan mihinkään. Ja eiköhän tässä ollut tarpeeksi yhdelle illalle.

En ole iloinen että tulin kotiin. Pakkohan se oli, mihin minä olisin mennyt? Kun sain kotioven perässäni kiinni, silloin se iski taas. Ahdistus. Ikävä. Huominen taitaa mennä ainakin isoksi osaksi siellä peiton alla. Mutta ainakin voin sanoa että menin. Ja nautin. Kovin monesta asiasta elämässäni en voi niin sanoa. En edes kovin monesta asiasta tänä vuonna. Tästä asiasta voin. Ja se on paljon se.