Vanhempi pikkuveljeni, J, on aina ollut suosittu ihminen, ihan lapsesta saakka suurine silmineen ja jo silloin melko pitkine hiuksineen. Hänellä on aina ollut ystäviä ja kavereita, koska hänellä on kyky tulla toimeen lähes kaikkien ihmisten kanssa. Muutenkin, hänestä ei voi olla pitämättä. Hän on aina osannut varastaa shown, niin sanoakseni. Kun nuorempi, R, syntyi ja äidin työkaverit halusivat tulla katsomaan pikkuista, J nappasi telkkarin kaukosäätimen ja piti sitä kuin mikrofonia. "Hei tädit, katsokaa tätä. Ja kuunnelkaa kanssa." Sitten alkoi kolmivuotiaan pikkupojan show, sydämensä pohjasta hän lauloi Rekkamies-kipaletta. Tosin hänen suussaan se vääntyi muotoon Lekkamies. Kesken laulun täytyi yhtäkkiä alkaa pohtimaan että mikä ihme se motelli oikein on :) Lähes koko lapsuutensa hän vannoi alkavansa isona laulavaksi poliisiksi. Nykyäänkin J lauleskelee mielellään ja hänellä on todella hyvä ääni. Johonkin bändiinkin muutama vuosi sitten pyysivät laulajaksi, muttei J suostunut. No, nykyään sitä bändiä ei taida edes olla olemassa, mutta kuitenkin. Nykyään hän laulaa ihan liian harvoin, vain silloin kun ei ole ketään tuntematonta kuulemassa ja karaoke on hänelle lähes kirosana , eikä Rekkamies enää kuulu hänen esitykseensä. Mutta hänessä olisi kyllä ainesta. J on aina ollut meistä kolmesta se vahvin. Se joka aina kulkee pää pystyssä, vaikka mikä olisi, se jolla on aina hyvä sana sanottavana kaikille, se joka alkaa vaikka bussipysäkillä juttelemaan vieraan ihmisen kanssa, jotta odottaminen ei olisi niin tylsää. Toki, hänellä on ollut todella huonoja aikojakin, kerran olin ihan varma että menetän hänet. Onneksi kaksi hänen parasta ystäväänsä olivat silloin hänen luonaan, tajusivat tilanteen ja tulivat koputtamaan ovelleni kertomaan että nyt ei kaikki ole okei. Siitä olen näille kahdelle ikuisesti kiitollinen. Jossain vaiheessa J:llä oikeasti meni ihan liian lujaa, pelkäsin tosissani hänen puolestaan. Kun hän tapasi K:n, avovaimonsa, hänen elämänsä ikäänkuin palasi takaisin raiteilleen. Ovat ihana pari ja toivon ja uskon että se mitä heidän välillään on, on sitä Oikeaa, Pysyvää Rakkautta.

Entäpä R sitten? Hänelläkin on esiintyjän lahjoja, on kuin olisi tehty stand up-koomikoksi. Jo pienestä saakka "esiintynyt" sukulaisille, harvemmin vieraille ihmisille. Koulussakin pitää välillä kuulemma ihan omaa showtansa. Meidän ilopilleri, joskus rasittavuuteen saakka, välillä saa sanoa että eiköhän tämän päivän kiintiö ole jo täynnä, mutta ei usein. Hän on veljistäni se joka eniten muistuttaa minua, on joskus jopa pelottavalla tavalla samanlainen. Toivon ja rukoilen että jättäisi edes useimmat virheet joita olen itse tehnyt, tekemättä. Että jaksaisi opiskella paremmin kuin minä jaksoin. R on surullista kyllä melkein yhtä yksinäinen kuin siskonsa. Ei puhu vieraille, jos jotain kysytään, vastaa mahdollisimman lyhyesti. Hänellä ei koskaan oikein ole ollut ystäviä. Kavereita kyllä välillä, mutta eivät ole pidemmäksi aikaa elämäänsä jääneet. Yleensä silloin kun tarvitsevat hyvät naurut, hakeutuvat R:n puheille, hänellä on taito saada ihmiset nauramaan. Toivon todella, että tietyt asiat kiertäisivät hänet kaukaa, ettei hän joutuisi kokemaan ihan kaikkea mitä itse olen kokenut.

On paljon vaikeampaa kirjoittaa R:stä kuin J:stä, ehkä siksi että olemme R:n kanssa niin samanlaisia. Joskus kun puhun R:stä huomaan että yhtä hyvin voisin puhua itsestäni. Eikä minun ole helppoa puhua itsestäni. Ehkä pelkään huomata miten paljon meillä oikeasti onkaan yhteistä. Pelottaa tietää mihin suuntaan hän on menossa.