Tänään on vähän parempi päivä. On ja ei ole. Olenko joskus väittänyt olevani selkeä? Tämän päivän nimi on ostospäivä. Tai oli. Eli sain raahattua itseni kaupungille, kaikki alkoikin taas olemaan loppu. Lankaakin muistin ostaa, joten se projekti etenee, hyvässä lykyssä on jouluksi valmis. Näin yhden tosi hienon punaisen puseron, yleensä en punaisesta vaatteissa välitä, mutta siinä oli jotain. Ei vaan ollut kokoja. Ajattelin että huomenna kun olisi Suuri Kaupunki-päivä, kävisin siellä vastaavassa liikkeessä katsomassa josko löytyisi. J:n avovaimo oli melkein jo lupautunut lähtemään kanssani kierrokselle. Shoppailuterapiaa?

No, kotiin tultuani hän laittoi viestiä ettei millään jaksakaan lähteä, ymmärrän ihan hyvin, tekee hurjasti ylitöitä ja muutenkin työpaikallaan kovin kiireistä. Hoitaa kahden ihmisen aluetta, välillä kahden ja puolen. Silti, jotenkin pienoinen pettymys, olin jo ehtinyt oikeasti odottaa tuota reissua. En edes muista koska viimeksi olen oikein kunnolla kierrellyt. Onhan sekin tapa tuulettaa päätään. Tässä mielentilassani tämä pieni takaisku tuntui ja tuntuu jotenkin hirvittävän suurelta. Pieni asia jollekin toiselle ehkä ja minullekin normaalisti, nyt vaan tosissaan olisin tarvinnut sitä.

No, pidemmälle asiaa ajateltuani, totesin että kai nyt yksinkin voin mennä. Toki kaksin mukavampaa, mutta kun se nyt ei onnistu niin saatanpa vaikka mennä yksin, jos nyt saan itseni tsempattua siihen huomisaamuun mennessä. Yritän todella kovasti ajatella hyviä asioita, keksiä positiivisia käänteitä. Ja jos muu ei auta, ajattelen sitä punaista puseroa. Ja pääasia siinä se että pääsen johonkin edes vähän pidemmälle, edes muutamaksi tunniksi. Että saan itseni ulos ovesta. Millä tahansa tekosyyllä.

Olkoon se syy sitten vaikka shoppailuterapia.