Äidin olo kohentunut tämän päivän aikana. Ei toki vieläkään oma itsensä ole, mutta pirteämpi ollut. Vaikka nyt nukkuu sohvalla. Se on hyvä. Ajattelin tänään kun olimme kahden, miten paljon voi vieraan ihmisen vuoksi pelätä...koska minulla vahvistui se tunne että olemme vieraita toisillemme, kuitenkin, vaikka olemmekin äiti ja tytär. Kumpikaan ei oikein osaa sanoa mitään toiselle koska kumpikaan ei jaksa riidellä ja riitaan johtaa jos jotain sanomme. Istuin siis tuppisuuna nojatuolissa eikä hänkään puhua pukahtanut. Mutta, olimme samassa huoneessa, kahdestaan, ilman riitaa. Ehkä sekin on jo jotain. Ehkä joskus, ehkä vuosien päästä, pystymme jollain tasolla edes tutustumaan toisiimme. Se vie aikaa, tiedän. Mutta minusta se olisi mukavaa. Ja vaikka emme toisiamme tunnekaan, kannan silti hänestä suurta huolta. Hänestäkin. Kumma...

Tutustani en ole mitään kuullut, vieläkään. Hänenkin takiaan edelleen huolehdin, yöllä vahdin puhelinta silloinkin jos satun nukkumaan. Koiran unta. Tai jotain. Säpsähdän heti hereille jos jostain kuuluu pienikin ääni. *huokaus*

Tulin jotenkin maininneeksi isälle jotain että en ole aikoihin saanut nukuttua. Hän "lainasi" minulle pari nukahduspilleriä, sanoi että otat sitten kun tarvitset. Mutta en minä tiedä. Saa nyt nähdä. Kun kuitenkin, en mielelläni noita lääkkeitä. Ja saako toiselle tarkoitettuja lääkkeitä ottaakaan? Ajattelin kyllä että uni tulee nopsaan ensi yönä, ajattelin turruttaa aivoja ni taas parilla tv-sarjalla ja heittää sitten pitkäkseni ja toivottavasti nukkua aamuun saakka. Sitä minä kaikkein eniten nyt tarvitsisin. Oikein pitkät, kunnon yö unet. Sekin vaikuttaa mielialaani aika paljon, jos en ole saanut kunnolla nukutuksi. Nytkin tuntuu että olisi paras jos voisi nukkua vaikka pari vuorokautta putkeen. Ihan siihen en kuitenkaan taida pystyä.