Äidin kunto ei ole parantunut. Eilen lähettivät illalla keskussairaalasta takaisin kotiin antibioottien kera, kun hän oli itsekin sitä mieltä että kotiin kotiin toipumaan. Niin. Kun vaan malttaisi pysyä paikallaan ja toipua. Siinä mielessä olisi ollut parempi että olisi jäänyt sairaalaan, siellä olisi ollut osaavaa väkeä ympärillä jne. Mutta siellä oli kuulemma muutenkin ruuhkaa joten ei hän sinne...Käskivät maanantaina ottaa yhteyttä oman kunnan arvaus- eli terveyskeskukseen. Täällä se todellakin on arvauskeskus.

Ihmettelen itsekin miten hyvin saan itseni pysymään koossa tässä tilanteessa. Veljien tukena olen ja isänkin, tosin hän mielummin on itse itsensä tukena. Ja tietty kaikki olemme parhaamme mukaan äidin tukena. Hänelle ei näytetä kuinka huolissamme olemme kaikki. Ei hänen tarvitse meidän huoliamme kantaa, hänellä sitä lajia ihan tarpeeksi muutenkin. Niin. Tämä kaikki siis päivällä. Illat ja yöt onkin sitten toinen juttu. Isä sanoo joka ilta että hän kyllä vahtii äitiä yön yli, muut voivat mennä nukkumaan. Eikä suostu kuuntelemaan kieltävää vastausta. Toisaalta se ehkä hyväkin. Illalla on lupa omassa kotikolossani hajota miljooniksi palasiksi...kunhan aamulla taas kokoan itseni ja olen mahdollisimman normaali. Eilen illalla käperryin kotikoloni pimeimpään ja perimmäisempään nurkkaan peittoon kääriytyneenä, suljin silmät, tungin sormet korviin ja hoin kuin mantraa itsekseni: "Kaikki hyvin, kaikki hyvin, kaikki hyvin..." Jos hoen sitä tarpeeksi kauan, ehkä opin uskomaan siihen. Tottakai koko ajan kuitenkin toivomme parasta. Meistä jokainen.

Tästä kun selvitään, teen vihdoin sen retken mistä joskus kirjoitin. Jonnekin missä en ole ikinä käynyt. Piti jo syksyllä, mutta se sitten jäi. Tämän jälkeen se täytyy tehdä, lepuuttaa hermoja sillä tavalla.