Ulkona satanut lunta koko päivän oikein kunnolla. Pitihän sitä käydä katsomassa. Seisoin keskellä pihaa ja odotin että kohta olisin kokonaan lumen peitossa. Mietin miten hienoa se olisi, kukaan ei huomaisi kun muuttuisin yhdeksi kinokseksi lisää tuonne koivun viereen. Mietin kuinkahan kauan menisi ennenkuin joku alkaisi kaivata, ja kuka alkaisi ensimmäisenä ihmetellä että mihinköhän se Maria on kadonnut kun ei ole aikoihin näkynyt. Sen hetken ajan se tuntui oikeasti hienolta. Jotenkin.

Kuuntelin hiljaisuutta. Joskus, nykyään aika usein, se on liian ahdistavaa. En pysty ollenkaan nukkumaan enää nykyään täydellisessä hiljaisuudessa. Se on pelottavaa. Mutta nyt, tuolla ulkona käydessäni, hiljaisuus oli ihanaa. Yksikään auto ei kulkenut tästä ohi, ihmisiä ei näkynyt missään, ei ääntäkään kuulunut. Ihmeekseni rakastin sitä hiljaisuutta eikä haitannut yhtään vaikka olikin jo pimeää, varsinkin metsään katsoessa. Nautin siitä rauhasta.

Kunnes jostain ilmestyi kaksi vanhempaa rouvaa iltakävelyllään. Jäivät tuohon tien viereen ja selittivät toisilleen kovaan ääneen kuinka se-ja-se teki niin-ja-näin ja mitä tuo toinen sanoi tälle yhdelle ja voivoivoi kuinka se nyt sillai jne. Huokaisin syvään ja siirryin sisätiloihin ennenkuin ehdin muuttua lumikinokseksi. Ei ole mitään iloa hautautua tuohon kylmään valkoiseen jos jotkut rouvat melkein vieressä kailottavat toisilleen koko sukunsa ja kaikkien serkunkumminkaimojen asiat.

Hiljaisuus oli rikottu. Tunnelma pilalla. Parempi paeta kaakaomukin seuraan.