...olla ajattelematta. Ilmeisesti. Vaikka kuinka yrittäisin. Ja vaikken yrittäisi.

Tuli tuossa mieleen taas sellainenkin asia että miksi en oikeasti uskalla/pysty kirjoittaa tänne juuri niitä asioita mitä oikeasti ajattelen. Joskus kyllä, mutta kuitenkin harvemmin osaan kirjoittaa mitä oikeasti kuuluu. Mitä päässä pyörii. Ehkä se johtuu siitä että häpeän niitä ajatuksia niin paljon. En varmaan kehtaisi enää ikinä edes kurkata tänne jos ne asiat paljastaisin.

Kuten esimerkiksi se ajatus jota pyörittelin viime viikolla moneen kertaan päässäni. Kuvittelin että menen ulos ja kävelen tuonne naapuritalon viereen ja lyön tämän tyhmän pään tohjoksi tiiliseinään.

Tai se kuvitelma jossa hyppään sillalta alas. Tai jostain tosi korkealta. Tai sitten menen radan varteen odottamaan junaa(tämänhän olen joskus jo tehnyt, huonolla menestyksellä).

Tai sitten se yksi ja sama ajatus, joka ei vieläkään kokonaan ole päästäni paennut vaikka en siitä enää aikoihin ole täällä puhunutkaan. Se että pakkaan reppuni ja lähden kävelemään, jonnekin, minne tahansa ja luultavasti jäädyn jonnekin puun juurelle metsän reunaan tai jotain.

En sano että mitään noista asioista tekisin. Ei minusta siihen olisi. Ei mihinkään noista. Mutta tuollaisia minä oikeasti ajattelen. Unettomina öinä. Aamulla ensimmäisenä ja illalla viimeisenä. Osasinpas kirjoittaa. Ja uskalsin. Eri asia uskallanko näyttäytyä täällä enää tämän jälkeen. Tai kehtaanko. Saa nähdä nyt.