Että inhoan tätä...olin kirjoittanut tosi pitkän pätkän tähän ajatuksia, sensuroimatta. Todella pitkän pätkän. Ja sitten, yhtäkkiä jotenkin, älkää kysykö miten, en osaa vastata kun olen niin tyhmä, koko hela hoito katosi jonnekin. Laittakaa nyt hetkeksi sormet korviin, jos ette halua niiden särkyvän.

Aaaaaaaarrrrrrrrrggggggghhhhhhhhhhhhh!!!!!!!!!!

Kiitos, voitte ottaa sormet korvilta. En minä enää huuda, lupaan. Jospa yritän saada kokoon ajatuksiani edes jotenkin sinnepäin kuin mitä aikaisempaan kadottamaani versioon onnistuin saamaan.

Pelkäsin taas tulla kurkkaamaan tänne ollenkaan eilisen jälkeen. Pelkäsin taas turhaan. Tuntuu hyvältä kun niin kannustavia kommentteja saanut. Eikä yhtään pahaa sanaa. Tiesinhän sen toisaalta, mutta toisaalta, minut on kai aina ohjelmoitu odottamaan pahinta, oli asia mikä tahansa. Tai ehkä se on joku valmistusvirhe. "Tuote on viallinen, palautetaan tehtaalle." Saisikohan sieltä tilalle yllätyslahjan?

"Parempi olla hiljaa ja antaa muiden luulla että olet tyhmä, kuin puhua ja todistaa heidän luulonsa oikeaksi." Tuo lause kuvaa minua oikein hyvin. Olen aina tuntenut olevani tyhmä ja arvoton. Tarpeetonkin olen tuntenut olevani, vaikka sitä tunnetta onkin helpottanut se että on ollut kaksi veljeä joista huolehtia. Nyt he osaavat huolehtia itse itsestään.

Lapsien kuuluu olla hiljaa, ei saa tulla häiritsemään tyhmillä jutuilla kun aikuiset keskustelee. Aikuisten asiat ovat aina tärkeämpiä. Nyt kakara hiljaa tai painu omaan huoneeseesi. Olen vieläkin se kakara. Koskahan kasvan aikuiseksi? Jos aikuisuus on tuollaista, toivottavasti en koskaan.

Tai kun yritän kysyä neuvoa johonkin asiaan tai sanon mielipiteeni mistä tahansa asiasta tai kun kerron jonkin mielestäni hyvän suunnitelman, vastaus on aina sama: "Oletko tosiaan noin helvetin tyhmä?!? Miten voit olla??? Koitapa nyt pikkuisen miettiä ennen kuin tulet laukomaan noita typeryyksiä. Ainiin mutta millä sinäkin raukka ajattelisit?" jne. jne. jne. Yli kaksikymmentä vuotta minulle on kerrottu että olen tyhmä, en osaa tehdä yhtään mitään oikein ikinä, minusta ei ikinä tule mitään... Uskon siihen itsekin. Tai siis, toinen puoli minusta tietää että se ei ole niin, mutta se toinen puoli, se joka uskoo olevansa ikuisesti tyhmä ja huono ja ettei ikinä opi mitään, se puoli on niin hemmetin vahva. Se uskottelee sille toisellekin puolelle kaikkea tuota ja se toinen puoli uskoo...se uskoo yhä useammin ja useammin.

Siksi häpeän ja kadun aina kaikkea mitä sanon tai teen. Tuntuu että sillä tavalla vain tunnustan kaikille olevani oikeasti niin tyhmä ja idiootti ja huono ja ja ja....kuin he uskovatkin minun olevan.

Eikä asioita saa kaataa toisten niskaan, ihmisillä on omat murheensa, eivät he jaksa kuunnella sinun typeryyksiäsi etkä sinä saa niillä ketään rasittaa, se on väärin. Pidä turpasi tukossa, sinä typerä kakara. Olisitpa yhtä fiksu ja filmaattinen kuin veljesi ja ethän sinä herra nähköön edes käy töissä...Et ole yhtään mitään ennen kuin käyt töissä niin kuin veljesi.

Olen pikkuhiljaa alettuani kirjoittaa näitä asioita tänne alkanut itsekin miettiä että ehkä, vain ehkä, se että minulla on niin upeat veljet, niin vahvat ja fiksut ja filmaattiset, ehkä se olisi jotenkin minun ansiotani. Haluaisin ajatella että edes ihan vähän olen tehnyt hyvää kun olen heistä huolehtinut. Alan pikkuhiljaa itsekin ajatella että minähän se kai periaatteessa olin joka heidät kasvatti. Mutten sano sitä. Joskus todella tekisi mieli. Sanat pyörivät kielellä. Mutta en sano sitä. Ehkä jonain päivänä sanon, kun kyllästyn tarpeeksi.

En sano sitäkään, että oikeasti en tunne vanhempiani. Se vasta olisikin kamalaa, ei sellaista saa sanoa ääneen. Ei saa ääneen sanoa että omat vanhemmat ovat vain joitain vieraita ihmisiä. Muistan kun joskus, todella harvoin ja todella kauan sitten, nukkumaankäydessäni äiti sanoi rakastavansa minua. Mitä vastasin? "Minäkin rakastan sinua." Koska niin kuului vastata. Ei kai ole oikein sanoa äidilleen "Mutta minä en rakasta sinua, en voi rakastaa kun en oikeasti edes tunne sinua, en tiedä kuka olet." Ei ole oikein sanoa että omat vanhemmat ovat vain joitain vieraita ihmisiä joiden kanssa on asunut. Eikä ole oikein sanoa sitäkään, että(ja tätä olen miettinyt todella paljon) jos he kuolisivat yhtäkkiä, en usko että osaisin surra heitä, koska en ole ikinä heitä edes tuntenut. Eikä ole oikein sanoa että joskus kun he lähtivät omille ryyppyreissuilleen, salaa toivoin että he kuolisivat. Ja saman tien kaduin ja pyysin hiljaa mielessäni anteeksi tuotakin toivetta, ei niin saa toivoa.

Nyt katkesi ajatus....ainakin tämä sisältö tavallaan vastaa tuota otsikkoa. Varsinainen sekametelisoppa. Anteeksi jos tästä ei ota mitään tolkkua. Parempi kai olisi mennä katsomaan kaksi viimeistä Screamia suklaajäätelön kanssa. Kumma juttu, suklaalla tuntuu olevan joku ihmeellinen rauhoittava ja helpottava vaikutus. On aina ollut. Hetkeksi helpottaa. Ehkä kun saan nuo Screamit katsottua, lähden makuuniin hakemaan illaksi ja yöksi lisää katsottavaa. Ensi yöstä tulee uneton, tiedän sen. Keskiviikko on jo huomenna. Red alert...red alert.... Paniikki nostaa kunnolla päätänsä.