Huoh. Voisiko joku sulkea minut jonnekin maan alla sijaitsevaan pimeään kellariloukkoon, lukita sinne ikuisiksi ajoiksi? Voisi olla kaikille parempi taas.

Miksen osaa uskoa vaikka sanon itselleni että olen aikuinen ihminen enkä enää tarvitse jokaiseen asiaan äidin suostumusta? Etten ole enää se pikkutyttö jonka on kysyttävä lupa jotta saa ostaa taskurahoillaan jonkin pehmolelun ja luvattava olla vielä kiltimpi ja olla pyytämättä enää mitään muuta kokonaiseen vuoteen. Ettei minun tarvitse enää kysyä saanko mennä naapurin tytön kanssa leikkimään barbeilla, kertoa keitä kaikkia tulee olemaan paikalla ja milloin tulen kotiin.

No juu. Nyt en ole menossa naapurin tytön kanssa leikkimään barbeilla. Veljet ja "sisko" saivat minut suostuteltua lähtemään kylän kaljakuppilaan tuopilliselle tai parille ja kuuntelemaan karaokea. Nuorempi veli siitä oli vanhemmille puhunut ja huomasin kyllä miten paljon äiti siitä loukkaantui. Tiedän että hänellä olisi paljon parempi mieli jos jäisin kotiin istumaan selkä suorana nojatuolissa kädet sylissä peukaloita pyöritellen, kuten tein aiemmin monta monta vuotta tapaamatta juuri lainkaan muita ihmisiä kuin sukulaisia. Ei hän veljiä sillä tavalla "vainoa" kuin minua, jos joskus päivälläkin lähden jonnekin hän huutelee pihassa perääni ja kyselee minne olen menossa, keitä aion tavata, mitä aion tehdä ja milloin palaan kotiin. Joskus tekisi mieleni huutaa takaisin kysymys että kuinkas vanha minä olenkaan, joko kuitenkin kymmenen täyttänyt? Minulle tulee paha mieli siitä että äidille tulee paha mieli, hän olisi onnellisempi jos olisin aina ja ikuisesti kotona. Mutta olisinko itse onnellisempi jos liukuisin takaisin siihen samaan mistä olen alkanut pyristellä irti, siihen ettei minun maailmani ulotu pahemmin kodin ulkopuolelle? En usko.

Inhottaa kun ajattelenkin että tänään sanoin äidille tarpeettoman ilkeästi, vaikkakin pyysin sitä anteeksi sillä samalla sekunnilla kun sanat pääsivät suustani ulos. Olisin halunnut viettää mukavan illan veljien ja "siskon" kanssa kuunnellen niitä rohkeita jotka karaokea uskaltautuvat laulamaan. Nyt en ole enää ollenkaan varma pitäisikö minun lähteä mihinkään. Pelkään mököttämiselläni pilaavani kaikkien illan. En minä tiedä.

Joskus toivon niin kovasti että minulla olisi mahdollisuus lähteä tästä talosta nyt heti, muuttaa jonnekin vähän kauemmaksi asumaan. Tosin silloinkin varmaan soittaisin äidille joka päivä ja kysyisin luvan lähteä ovesta ulos. Että minä vihaan omaa säälittävää itseäni. Ehkä jään kotiin ja käyn petiin pyörimään ja ajattelemaan synkkiä ajatuksia.

P.S. Tiedän olevani tyhmä.