Tiesin sen. Tiesin että unet kärsivät taas. Edes pilleristä ei isommin tuntunut olevan apua nyt. En ottanut toista kun muutenkin varon niitä paljon.

Pyörimistä muutama tunti, sitten parin tunnin unet ja taas hereillä. Pyörimistä ja taas pari tuntia unta ja taas hereillä. Sitten en edes yrittänyt enää.

Tekisi kovasti mieli ottaa pyörä ja lähteä polkemaan niin kovaa kun pystyy johonkin suuntaan. Mutta en löytänyt avainta siihen, vaikka käänsin melkein koko talon ympäri. Lainaako joku rautasahaa? No, ei se paljon auttaisi, se tarvitsee uudet renkaatkin. Jotain hyvää: isä lupasi maksaa sen renkaiden vaihdon, kun kuulemma innostin höpinöilläni häntäkin miettimään pyöräilyn aloittamista ja hänenkin pyöränsä tarvitsee renkaat. Kuvitelkaa. Ihmeiden aika ei ole ohi.

Mutta siis ajelemaan ei vielä pääse. Toivon kuitenkin että pian on mahdollista se. Bussikortti voimassa enää tämän päivän, ei varaa ladata sitä nyt. Pyörällä pääsisi joka paikkaan miettimättä bussimatkojen hintoja. Ja saisi tuntea kuinka tuuli osuu kasvoihin...voin jo nähdä sieluni silmin itseni viilettämässä mustan pyörän selässä mäkeä alas...ihana kuvitelma. Toivottavasti se pian on totta.

Hyvää torstaita kaikille.