Työpäivä taas takana, onneksi. Väsyttää taas ihan hirvittävästi. Ei kuitenkaan aikaa päikkäreille.

En sitten eilen saanut sitä bussirahaa lainaksi. Harmittelin että joudun sen tapaamisen perumaan, kun sitten ei taas tiedä milloin se olisi mahdollista saada aikaiseksi. Enkä muutenkaan tykkää peruuttaa sovittua tapaamista, vieläpä samana päivänä kun pitäisi olla paikalla, paria tuntia ennen. Oma syyni kun en muistanut sitä aiemmin. Se on kyllä kalenteriin merkattuna, mutten ole muistanut katsoa kalenteria. En luota muistiini enää yhtään. Mietin pääni puhki mitä nyt tekisin ja viimeisenä konstinani tein jotain mitä en ole tehnyt koskaan ennen. Nuoremmalla veljellä on moottori pyörä, kuten isälläkin. Joskus nuorempana olen istunut isän pyörän kyydissä, mutten koskaan veljen. Nyt oli pakko kysyä, josko hän uskaltaisi ottaa minut kyytiin. Hän kysyi uskallanko minä tulla hänen kyytiinsä. Sanoin että nyt ei taida olla paljon vaihtoehtoja.

Kahdelta on se aika, joskus puoli kahden maissa lähdettävä. Veli lupasi ajaa hyvin rauhallisesti. Katsotaan vieläkö osaan pysyä sellaisen härvelin perässä. Tai ihan ensiksi, löydänkö äidin kypärän jostain, sen pitäisi sopia minulle. Huhhuh, pikkuisen hirvittää, mutta pakko mikä pakko.

Huomisesta tuleekin lyhyt päivä. Tai siis muita lyhyempi. Meidän piti ensin mennä huomenna aamusta koululle auttelemaan sinne vakituista kun hänellä tänään joku kokous tai joku jonka takia jää huomisaamulle tämän iltapäivän töitä tehtäväksi. Olimme varautuneet siihen ja nyt alkuviikosta teimme pois ne työt jotka olisivat muuten olleet meillä huomisaamuna. Nyt sieltä koululta se vakituinen soitti ettei tarvitsekaan apua huomenaamulla. Joten, me menemme sitten töihin vasta puoli kymmeneen. Haa, saa nukkua pari tuntia pidempään. Jotain hyvääkin siis.